Odotus

Tätä päivää on odotettu ja tänään se vihdoin tapahtuu.

Kaupassa tiedän mitä etsiä ja pian olenkin jo paperipussin kanssa junassa. Junassa ei ole ruuhkaa, löydän hyvän istumapaikan ikkunan vierestä. Aluksi mietin odottavani kotiin asti, mutta kiinnostus vie voiton. Rapistelen pussin auki ja luen ensimmäiset kaksi lausetta. Samalla hetkellä tunnen kuinka kyynelkanavissani vallitsee tulva, en pysty hallitsemaan sitä. Työnnän sen takaisin paperipussiin, kaivan nenäliinan ja yritän olla kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kurkkaan vieressä istuvaa, ehkä se ei huomannut mitään. Laitan ystävälleni viestiä tapahtuneesta ja huomaan jo nauravani. Kotona asetan tuon paperipussin tv-tasolle. Huomaan katselevani sitä useasti, mutta pakotan pitämään ajatukset poissa. Nyt pitää ensin hoitaa koirat, tehdä ruokaa ja niin ompelutyö on kesken keittiön pöydällä (josta puoliso huomautti aamulla, ja itsekin huomasin kaivavani langan pätkiä leivän välistä). Paperi pussi pysyköön rauhassa.

Saan kotityöt tehtyä, käytyä saunassa kunnes koittaa odotettu hetki, kääriydyn lämpimän peiton sisään ja avaan tuon itkua aiheuttavan kapistuksen uudestaan. Siirrän paperipussin syrjään. Varoitan puolisoani vuotavista kyynelkanavista ja hän vain tuhahtaa Aku Ankkansa takaa. Uppoudun täysin toiseen maailmaan, unohdan ajantajuni ja kilpailen painavia silmäluomia vastaan. Kirjaimet pomppivat silmissäni, mutta en malta lopettaa, en vielä, vielä yksisivu, vielä.

Lopulta luvutan, nukahdan.

Aamulla huomaan heti herätessäni miettivän, otanko tuon mukaan laukkuun työmatkalla kun ehtisi, vai pitäisikö se jättää kotiin. Päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon. Juna-asemalla huomaan seisovani 17asteen pakkasessa, ilman hanskoja ahmien tekstiä. Sormista on juuri lähtemässä tunto, kun samalla huomaan junan saapuvan. Istun alas ja jatkan ahmimista. Suorastaan säikähdän kun kuulen kuulutuksen junassa ja tajuan että minunhan pitäisi jäädä.

Töissä palaan ajatuksissani tekstin pariin, ehkä kerran tai ehkä muutaman..

Odotellessani junaa kotiin palatessani huomaan kaivelevani laukkua, tulis jo juna. Juna saapuu, paniikissa huomaan junan olevan täynnä ihmisiä, katseeni etsii pikaisesti istumapaikkaa, mutta turhaan. Lopulta päädyn nojaamaan junan seinään ja kaivavan laukustani kirjan, uppoudun uudestaan ihan toiseen maailmaan. Onneksi kuulen oman asemani kuulutuksen ja tiedän että pian olen kotona. Keitän teetä ja istun sohvan nurkkaan, villasukat lämmittävät jaloissa mukavasti, nyt annan itseni kadota kirjan sisälle.

Jollain sairaalla tavalla tuo kirja kiehtoo minua, se avaa jotain pelottavaa ja ahdistavaa. Silti sitä lukiessaan jostain kumpuaa hyvä tunne. En ole vielä edes kirjan puolessa välissä, mutta silti voin suositella tätä. Tekstiä ei ole kaunisteltu eikä varmasti mitään tärkeää ole jätetty sanomatta. Kaikki on jotenkin niin kauniin raadollista.

Jotain joka saa ajattelemaan.

Laura Save - Paljain jaloin